Marjo Tammio - Kauhasen runoja.

Rakkaan sisareni Marjo Tammio - Kauhasen kirjasta Nousuja ja Putoamisia

Invalidi

Eihän elämä voi olla pelkkää unelmanhakuista elokuvaa.
Pikemminkin satiiria yksinäisissä huoneissa,
missä asuu hän,
invalidinainen,
ja paljastaa kuihtuneet säärensä ja vääntyneen lantionsa.
Ei hän mallinuraa koskaan havitellut
mutta miltä tuntuu jäädä syrjään kera elämän kasvukipujen,
ilman lämmintä aaltoa lantion onkaloissa?

Kuka haluaa pitää huolta vääntyneen vartalon halusta,
kuka levittää surkastuneet sääret
ja nostaa naisen silkkityynyille
ja suutelee vatsaa,
unohtaen pyörätuolin,
niin, että se muuttuukin romuraudaksi?

Rannalla

Juoksemme vain oman maailmamme
hiekkarantaa.
Purjehdimme kiireettömästi läpi yön,
tässä ajassa
ja annamme myrskyjen mennä.
Kun jää tekee vankilan vedelle,
valmistaudumme talveen
raskain purjein.

Rappion tulemisen odotus

Rappion tulemisen odotus

Lahoavat hirsiseinät itkevät
ja vesi valuu raoista.
Kuin kyyneleet`

Nurkissa kukkivat turkoosit homeruusut, poimittaviksi.
katoissa kirkuvat reiät, kuin tyhjät suut.

Ja portaiden risanruskeat aukot kurkkivat.
Täällä levittää viittaansa rappio.
Näen tämän talon kuolevan ja se on minunkin kuolemani.

Täällä lehahtaa lentoon levoton ajatus
loputtomasta yksinäisyydestä.

Eräs päivä

Jonakin päivänä on
on kaikki palaava mieleen.
Se tietty hautajaispäivä,
jolloin enkelit lensivät tästä kappelista,
kuin surun teatterista, vapaina.
Niiden persoonattomien,
kirjavien kukkalaitteiden imelyys,
ne ovat heitetty taivaalle kukkimaan
jäisiksi kimpuiksi.
Siellä ei ole sinulle tilaa mennä.
Hukuttavat kyyneleet on kuivattava,
vaikka kylmyys nousee sisään
ja suru tekee tunnottomaksi.
Taakse jäivät kaikki rakkauden illat kanssasi,
jolloin valui sade
ja me,
repien irti katot ja ihon.
Nyt on kaikki niin laulavaa,
korvia repivää kuiskausta,
mikään ei tullut helpommaksi ymmärtää kun lähdit,
kaiken teit vaikeammaksi hyväksyä.