Polku

Ihmispolo,
tuo pelkuri niin väkivahva ja voimakas,
rikas ja viekas itselleen petollinen.

Hän kulkee siellä missä tie on levein,
mielensä muutoin häpeään saattaa,
joskus - harvoin - hämärästi tajuaa,
eksyy ja tunnustaa -
sua rakastan,
sua rakastan kaikesta huolimatta
ja juuri siksi.

Häpeältään hän ei ehdi edes huomaamaan sankaria,
joka,
köyhistä köyhimpänä,
kulkee siinä missä ei polkua näy,
siitä missä ei ole mitään muuta kuin villikkoa metsää.

Hän huomaa,
tuo polun ja kulkijan,
sankarin kulkiessaan,
joka itselleen tien raivaa.


Hän sankari itse käy,
sille antaa myös toisten astua,
antaa sydämessänsä paikan asua,
siellä liekki lepattaa,
eikä sammu koskaan.

Siinä liekissä olet Sinä,
ja se liekki lepattaa,
ikuisesta ikuisuuteen,
jättäen eilisen - ylittäen huomisen,
pysyen hetkessä - ikuisuuden.

Ei, ei hän pelkää astua väliin harhaan,
hän rakastaa,
hänellä on ominaisuus,
joka on täynnä voimaa,
hänen heikkoudessaan on hänen voimansa
siks,
Jumalatkin häntä rakastaa.

Hän rikkoo ympäristön sovinnaisuuden,
hän hajottaa itsensä,
hän on ehjä hetkessä,
sillä hän luo polun sinne missä sitä ei ole.

Niin ristiriitaisesti häneen suhtaudutaan,
vihataan ja rakastetaan,
hän ei silti ala ohjautua ulkoa,
hän aavistaa mikä on edessä,
tulevaisuus.

Huomisessa on hänen tulevaisuutensa,
huomisessa asuu viisaus ja kaiken viisauden alkulähde,
paradoksaalisuus.

...hän on aina valmis lähtemään,
tänään on hyvä päivä...