Osasto K 2
Me sanoimme, itseämme rauhoitten,
ettet koskaan kuolisi
ja valehtelimme.
Samaan aikaan hoitajat, kuin akvaarioenkelit,
istuivat punaiset suut naurussa lasisessa kansliassaan,
ovet lukittuina.
Sykkivät monitorit nakuttivat sekunteja
haihtuvaan elämääsi.
Sydämet täynnä pieniä kiviä, kuin häveten
mutta kuitenkin täysin oman elämämme toiveita miettien,
me seisoimme kalpean vuoteesi äärellä,
kysyen ajatuksissamme,
mksi ja minkä takia ja mitä varten
juuri sinä.
Mitään emme osanneet sanoa, sanat valuivat
tahmeina puroina kurkusta alas, olemattomiin.
Emme voi lukea sinulle huomistasi ja seisomme vaiti,
vaiti.
Meidän sydämmissämme hakkaa maailman tuska
terävin elämän lyönnein.
Kun sinä jäät siihen kuin tietäen,
että joku jo odottaa,
me vain poistumme helmat liehuen nurkan taa
ja pian seuraa unohdus.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti